Hengityksen tila arvioidaan kaikilta ensihoitajien kohtaamilta potilailta ja se kuuluu toimenpiteenä sekä ensi-, että tarkennettuun tilanarvioon. Etenkin vaikea hengitysvaikeus tulee havaita, arvioida ja tutkia mahdollisimman nopeasti, jotta kiireelliset hoitotoimenpiteet voidaan aloittaa. Potilaan hengityksen arviointi aloitetaan heti potilaan luo saavuttaessa yleissilmäyksellä. Harjaantunut ensihoitaja voi pelkästään potilasta nopeasti katsomalla päätellä mikäli kyseessä on hengityksen osalta mahdollisesti hätätilapotilas. Hengitystaajuutta ja potilaan ääntä tarkastelemalla voidaan päätellä hengenahdistuksen voimakkuus. On hyvä myös kiinnittää huomiota potilaan asentoon ja hengitystapaan sekä mahdolliseen hengitysvaikeuden pahentumiseen rasituksen (kävely, vaatteiden riisuminen, puhuminen) yhteydessä.

Hengitystaajuus on tärkeä potilaan hengitystyötä kuvaava mittari. Kohonnut hengitystaajuus (taulukko 2) kertoo potilaan tilan heikkenemisestä, mutta taustalla voi olla hengitysvaikeuden lisäksi myös muita syitä, kuten kipu, asidoottinen tila tai lääkkeiden vaikutus. Madaltunut hengitystaajuus viittaa yleensä tajunnantason laskuun. Vaikean hengitysvajauksen yhteydessä potilas käyttää yleensä myös apuhengityslihaksiaan ja hartiat ovat usein kohoasennossa. Tietyt hengitysäänten auskultaatiolla kuultavat löydökset, kuten kurkkuvinkuna, rohina tai ekspiratoriset vinkunat, voivat olla havaittavissa ilman stetoskooppia jo yleissilmäystä tehtäessä. Käheä ääni kertoo äänihuulten sairaudesta ja hengitysvaikeutta valittava potilas, joka pitää uloshengityksen aikana suuta supussa, kärsii todennäköisesti keuhkolaajentumasta. Sisään hengittämisen  vaikeus on yleensä merkki suurten hengitysteiden ahtaumasta ja uloshengityksen vaikeus kertoo ahtaumasta pienissä hengitysteissä.

< 10 krt / min Selvästi alentunut ht > 16 krt / min Kohonnut ht
< 12 krt / min Alentunut ht 20-24 krt / min Selvästi kohonnut ht
12-16 krt / min Normaali ht > 25 krt / min Huolestuttavasti kohonnut ht
 Taulukko 2. Levossa olevan aikuispotilaan hengitystaajuuden arviointi. (ht = hengitystaajuus)

 

Hengityksen sujumista arvioidessa tarkastellaan myös rintakehän muotoa ja liikkumista sekä potilaan hengitystapaa. Pinnallinen hengitys voi kertoa hengitystyön aiheuttamasta kivusta, syvä ja raskas hengitys viittaa asidoosiin ja hiilidioksidiretentioon, haukkova hengitys hypoksemiaan. Kuorsaavasti hengittävän potilaan tajunnan taso on alentunut, jolloin ylähengitysteiden auki pitäminen vaikeutuu. Cheyne-Stokes-tyyppistä hengitystä, jolloin hengitys kiihtyy toistuvien hengityskatkojen jälkeen, tavataan yleensä neurologisilla potilailla. Epäsymmetrisesti liikkuva rintakehä viittaa  vahvasti ilmarintaan tai vammaan rintakehän alueella.

Potilaan rintakehää voidaan tutkia myös käsin painelemalla ja koputtelemalla. Palpoiden kipeät kohdat voivat viitata kylkiluun murtumaan tai syövän etäpesäkkeeseen. Kipu voi ilmetä myös johtoarkuutena, jolloin kipu tuntuu kaukana painelukohdasta. Sormin ihoa painettaessa tuntuva ritinä antaa viitteitä ihon alle kertyneestä ilmasta eli krepitaatiosta. Rintakehää koputeltaessa ihon myötäisesti tiiviisti aseteltua keski- tai etusormea koputetaan suorassa kulmassa toisen käden keski- tai etusormen päällä. Poikkeavan kaikuvana kuuluva koputusääni viittaa symmetrisenä löydöksenä emfyseemaan ja vain tietyltä alueelta kuuluvana emfyseemaan liittyvään onteoloon tai keuhkolaajentumarakkulaan. Ilmarinnasta kärsivän potilaan rintakehää koputeltaessa kuullaan kumea ääni. Koputusäänet voivat olla myös täysin kaikumattomia, jolloin puhutaan painumuksesta. Syynä on keuhkon ilmapitoisuuden väheneminen tarkastelukohdassa, joka voi johtua laajasta keuhkokuumeesta, nesteestä keuhkopussissa, atelektaasista tai kookkaasta kasvaimesta.

Myös potilaan hengityksen haju voi antaa viitteitä sairauden syystä ja johdatella oikeaan työdiagnoosiin. Alkoholin haju viittaa intoksikaatioon, ns. asetonin haju diabeettiseen ketoasidoosiin, virtsan haju uremiaan, ammoniakin haju  maksakoomaan ja yleiseesti paha haju hygienian puutteeseen suun alueella. Mahdollisten yskösten väri ja koostumus voi viitata muun muassa infektioon, aspiraatioon tai keuhkoödeemaan. Potilaan ihon syanoottinen väri viittaa vakavaan hypoksemiaan ja punakkuus veren hiilidioksidipitoisuuden nousuun. On myös hyvä havainnoida mahdollinen kalpeus ja kylmänhikisyys, jotka viittaavat hengitysekshaustioon sekä mahdolliset anafylaktisen reaktion aiheuttamat ihomuutokset.

Tutkimuslöydös

Patologinen syy

Kohonnut hengitystaajuus

Hengitysvaikeus, kipu, asidoosi, lääkkeiden vaikutus

Madaltunut hengitystaajuus

Tajunnantason lasku, alkaloosi

Käheä ääni

Äänihuulten sairaus

Suu supussa uloshengityksessä

Keuhkolaajentuma

Sisäänhengitysvaikeus

Suurten hengitysteiden ahtauma

Uloshengitysvaikeus

Keuhkoputkien ahtauma

Pinnallinen hengitys

Tajunnantason lasku , hengitystyön aiheuttama kipu

Syvä ja raskas hengitys

Asidoosi, hiilidioksidiretentio

Haukkova hengitys

Hypoksemia

Kuorsaava hengitys

Tajunnantason lasku

Cheyne-Stokes -tyyppinen hengitys

Neurologinen sairaus

Epäsymmetrisesti liikkuva rintakehä

Ilmarinta, vamma rintakehän alueella

Rintakehän palpaatioarkuus

Kylkiluun murtuma, syövän etäpesäke, johtoarkuus

Ritinä ihoa painettaessa

Ilmaa kertynyt ihon alle

Poikkeavasti kaikuva koputusääni

Emfyseema, keuhkolaajentumarakkula

Täysin kaiuton koputusääni

Keuhkokuume, nestettä keuhkopussissa, atelektaasi, kookas kasvain

Alkoholin haju hengityksessä

Intoksikaatio

Asetonin haju hengityksessä

Diabeettinen ketoasidoosi

Virtsan haju hengityksessä

Uremia

Ammoniakin haju hengityksessä

Maksakooma

Syanoottinen ihonväri

Hypoksemia

Punakka ihonväri

Kohonnut veren hiilidioksidipitoisuus
Taulukko 3. Hengityselimistön tutkimuslöydökset ja niiden todennäköiset patologiset syyt.

 

Kaikki edellä mainitut hengityksen arviointikeinot ovat toteutettavissa pelkästään katselemalla, kuuntelemalla ja koskemalla potilasta. Hengityksen arviointiin käytetään myös rutiininomaisesti teknisiä apuvälineitä, kuten ensihoidossa rutiininomaisesti käytössä olevat pulssioksimetri ja kapnometri. Pulssioksimetrialla voidaan reaaliaikaisesti seurata potilaan verenkierron happeutumisen tilaa ja syketaajuutta. Tällöin puhutaan happisaturaatioarvosta (mittayksikkö SpO2 %), joka ilmaisee happimolekyylien kiinnittymisen astetta veren punasolujen hemoglobiiniin. Normaali viitearvo on yli 94 %. Potilaan katsotaan kärsivän keskivaikeasta hypoksiasta happisaturaatioarvon ollessa 80-90 % ja vaikeasta, kun SpO2 on alle 80 %. Pulssioksimetri on noninvasiivinen mittari, joka kiinnitetään yleensä potilaan sormeen tai varpaaseen. Mahdollisia virhelähteitä ovat potilaan ääreisverenkierron huono tila, hypotermia, liian kirkas valaistus, potilaan liikkuminen mittauksen aikana sekä kynsilakka tai pigmentaatio mittausalueella.

Keuhkotuuletus eli ventilaatio tarkoittaa hiilidioksidin poistumista elimistöstä. Ventilaation tilaa voidaan luotettavimmin mitata valtimoverikaasuanalyysillä, mutta kenttäoloissa uloshengityksen hiilidioksidipitoisuutta on helpointa mitata kapnometrian avulla. Mittaustulos ilmoitetaan lyhenteenä etCO2 (End Tidal CO2) ja mittayksikkönä käytetään joko prosenttiosuutta tai osapainetta (kPa). Kapnometrin lukema ilmoittaa uloshengitysilman hiilidioksidipitoisuuden joko uloshengityksen lopun huippuarvosta tai juuri ennen sisäänhengityksen alkua. Useat monitori-defibrillaattorit piirtävät näytölleen myös kapnografiakäyrää, josta voidaan päätellä lisätietoja muun muassa potilaan hengitystien avoimmuudesta, I:E-suhteesta, hengitystaajuudesta, ja ilmavirran kulkemisesta hengityksen yhteydessä. Normaalin ventilaation viitearvot ovat kapnometrilla mitattuna 4,5 – 5,0 kPa. Kapnometria on luotettavin tapa varmistaa intubaatioputken sijainti trakeassa.

Ensihoitoyksikön varustukseen saattaa kuulua myös PEF- eli uloshengityksen huippuvirtausmittari. Sitä käytetään potilaan hengitysteiden obstruktion asteen arviointiin, astman diagnostiikkaan ja seurantaan sekä astman ja keuhkoahtaumataudin erotusdiagnostiikkaan. PEF-mittauksessa yleensä istuma-asennossa oleva potilas vetää keuhkot maksimaalisesti täyteen ilmaa ja puhaltaa lyhyesti maksimaalisella voimalla mittarin suukappaleeseen. Mittaus toistetaan kolmesti ja valitaan suurin PEF-lukema. Mittarilta saatu tulos ilmoitetaan litroina per minuutti. PEF-arvot ovat riippuvaisia potilaan iästä ja sukupuolesta. Keskimääräinen tulos on miehillä noin 600 l / min ja naisilla noin 400 l / min.